A8 Pyhitys heprealaiskirjeessä 13.2.2023
1. Pyhityksen tavoite ja aikaansaaja
Sivulla A7 puhuimme pyhästä asemastamme Kristuksessa heprealaiskirjeen valossa. Tässä kirjeen 2. osassa keski-tymme pyhitykseen, jonka tavoitteena on vanhurskas vaellus.
Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että pää-sisimme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa hedelmänään vanhurskauden ja rauhan niille, joita on sen avulla harjoitettu (12:7-11).
Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa (12:14).
Jumalan kasvatustyön päämäärä on sanan, Hengen ja vii-saan kurituksen avulla uudistaa mielemme (ajattelum-me, tahtomme, motiivimme) ja henkemme ja siten ai-kaansaada vaelluksemme pyhittymistä. Vain Hän voi tehdä meidät kykeneneviksi kaikkeen siihen hyvään, mitä Hänen tahtonsa toteuttaminen elämässämme edellyttää.
Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka. Se tunkee läpi, kunnes erottaa sielun ja hengen, nivelet ja ytimet ja tuomitsee sydämen ajatukset ja aikeet (4:12).
Rauhan Jumala … tehköön teidät kykeneviksi kaik-keen hyvään toteuttaaksenne hänen tahtonsa. Hän vai-kuttakoon teissä sen, mikä on Hänelle mieluista, Jee-suksen Kristuksen kautta (13:20-21).
2. Kasvatus kurinalaisuuteen
Rakastava maallinen isä pyrkii ohjaamaan lastaan kurin-alaiseen elämään leväperäisen nautintohakuisuuden si-jaan. Sama tavoite mielessään kasvattaa Taivaallinen Isä lapsiaan. Koska lihallisuudessamme olemme kovakorvaisia ja jäykkäniskaisia, joutuu Hän usein muistuttamaan ja nuhtelemaankin meitä sanansa kautta. Hankalat elämän-tilanteemme ja ihmissuhteemme, kiusauksemme, epäon-nistumisemme ja kärsimyksemme, jotka Jumalan salli-muksesta "kurittavat" elämäämme, palvelevat myös Hä-nen pyhitystavoitteitaan. Maailman kalliosta irrotetun loh-kareen muotoileminen sopivaksi kiveksi Herran huonee-seen vie aikansa (3:4-6). Jumalan tahdon "kirjoittaminen" alunperin ymmärtämättömän ja omavoimaisen ihmisen sydämeen ja mieleen ei tapahdu ilman kasvatusta (10:16; 12:7).
Ette te vielä ole tehneet verille asti vastarintaa taistel-lessanne syntiä vastaan. Te olette unohtaneet kehotuksen, joka puhuu teille niin kuin lapsille: ”Poikani, älä halvek-si Herran kuritusta äläkä menetä toivoasi, kun Hän nuh-telee sinua. Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa.” (12:4-6)
Kärsimys on teille kasvatusta; Jumala kohtelee teitä kuin lapsiaan. Mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? (12:7)
Meillä oli kurittajina maalliset isämme, ja heitä me kun-nioitimme. Emmekö paljoa ennemmin olisi alamaisia henkien Isälle, että eläisimme? Isät kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, niin kuin he näkivät hyväksi, mutta Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, jotta pääsisimme osallisiksi Hänen pyhyydestään. (12:9-10)
Vaikka Hän oli Poika, Hän oppi kuuliaisuuden siitä, mitä kärsi (5:8).
3. Pyhityselämää arjessa
Pyhityksen hedelmä tulee näkyviin vaelluksessamme, eri-tyisesti suhteessamme toisiin ihmisiin. Jeesuksen elämäs-sä se ilmeni kahdella tavalla: palvelutyönä (diakonia) ja rakkautena (agape). Keskinäinen välittäminen ja huo-lenpito seurakunnassa näyttää olleen myös heprealais-kirjeen kirjoittajallea) tärkeä aihe. Jos pyhyyden Henki saa hallita yhteistä kokoontumistamme ja ihmissuhteitamme, ei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä kat-keruudella tai kaitsijoiden vikoilemisella ole kasvutilaa.
Pitäkäämme huolta toisistamme rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin. Älkäämme jättäkö yhteistä kokoon-tumistamme, niin kuin muutamien on tapana, vaan kehot-takaamme toisiamme entistäkin enemmän, kun näette tuon päivän lähestyvän (10:24-25).
Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä mikään katkeruuden juuri pääse kasva-maan ja tekemään häiriötä ja monet sen vuoksi saastu (12:15).
Pysyköön veljesrakkaus (13:1).
Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Ju-malan sanaa. Pankaa merkille, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoaan. Olkaa joh-tajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili. Näin he voivat tehdä työtään iloiten, ei huokaillen, sillä se ei teitä hyödyttäisi (13:7,17).
Jumalan armon pyhittävä vaikutus kristityn henkilökoh-taisessa elämässä ulottuu heprealaiskirjeen opetuksen mukaan myös avioliittoon sekä suhtautumiseen ra-haan ja omaisuuteen, jonka Hän on haltuumme usko-nut:
Pitäköön jokainen avioliiton kunniassa ja aviovuoteen tahrattomana, sillä Jumala tuomitsee haureelliset ja avionrikkojat. Älkää eläkö rahaa ahnehtien. Tyytykää siihen, mitä teillä on, sillä Hän on itse sanonut: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.” (13:4-5)
Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoitta-malla jotkut ovat saaneet tietämättään pitää enkeleitä vie-rainaan. Älkää unohtako tehdä hyvää ja jakaa omas-tanne, sillä sellaisiin uhreihin Jumala mieltyy. (13:2, 16)
3. Vakaa usko pyhityksen hedelmänä
a) Kristuskeskeisyys
Pyhän elämän tunnusomainen piirre on kristuskeskei-syys. Jumalan pyhittävä työ tähtää siihen, että ulkonais-ten olosuhteiden ja tunteiden vaihdellessa uskon kat-seemme pysyisi Jeesuksessa. Hän kasvattaa ja opettaa meitä kiinnittämään luottamuksemme, mielemme ja odo-tuksemme Jeesukseen ahdistavienkin tilanteiden purista-essa:
Sen vuoksi, pyhät veljet, te, jotka olette osallisia taivaal-lisesta kutsusta, kiinnittäkää mielenne tunnustuksemme Apostoliin ja ylipappiin, Jeesukseen (3:1).
Juoskaamme kestävinä kilpailussa, joka on edessäm-me, katse kiinnitettynä uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään, Jeesukseen, joka edessään olevan ilon vuok-si kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istuu nyt Jumalan valtaistuimen oikealla puolella (12:1-2)
Ajatelkaa Häntä, joka niin paljon kesti syntisten vas-tustusta itseään kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi rohkeuttanne (12:1-3).
Siksi me sanomme turvallisin mielin: ”Herra on minun auttajani, en minä pelkää. Mitä voi ihminen minulle teh-dä?” (13:6)
Heprealaiskirje tunnetaan siitä, että se antaa uskolle tii-vistetyn määritelmän ja merkityksen:
Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, var-muus siitä, mikä ei näy. Mutta ilman uskoa on mahdotonta olla kelvollinen, sillä sen, joka tulee Jumalan luo, täy-tyy uskoa, että Jumala on ja että Hän palkitsee ne, jotka Häntä etsivät (11:1,6).
Kirje on alunperin kirjoitettu juutalaiskristityille. Erityisesti heille, Israelin menneisyyden hyvin tunteneille, on kirjeen 11. luvulla ollut varmaankin suuri merkitys. Luku tarjoaa läpileikkauksen kansan historiaan vaikuttaneista ihmisistä, joiden usko Jumalaan säilyi vastoinkäymisistä huoli-matta. Uskonsa varassa he tekivät tekoja, joiden kautta Jumalan suunnitelma pääsi etenemään.
Kärsivällisyyden ja rohkeuden vahvistuminen luotta-muksessa Herraan on Hänen pyhittävän työnsä hedelmää uskovassa. Hyvin monin sanoin heprealaiskirje rohkaisee lukijoitaan säilyttämään uskonsa kestävyys ja toivon-sa varmuus loppuun asti. Kirjeen sanoma on siis äärim-mäisen ajankohtainen meille viimeisten aikojen sukupol-ville:
Jumalan lupauksiin luottava ei joudu pettymään!
Toivomme hartaasti, että kukin teistä … säilyttää toivon täyden varmuuden loppuun asti, ettette veltostuisi vaan seuraisitte niitä, jotka uskon ja kärsivällisyyden kautta perivät sen, mikä on luvattu (6:11-12).
Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, jonka palkka on suuri, sillä te tarvitsette kestävyyttä, että täyttäisitte Ju-malan tahdon ja saisitte sen, mikä on luvattu. Vielä vähän aikaa, aivan vähän, niin saapuu se, joka on tuleva, eikä Hän viivyttele (10:35-37).
Kristus on uskollinen Poikana, Hänen huoneensa hallitsi-jana. Hänen huoneensa olemme me, kunhan loppuun as-ti säilytämme rohkeuden ja kerskaamme toivosta (3: 6).
Abraham kärsivällisesti odotettuaan sai sen, mitä oli lu-vattu (6:15).
Pysykäämme horjumatta toivon tunnustuksessa, sil-lä lupauksen antaja on uskollinen (10:23).
Mehän olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme loppuun asti vahvoina siinä luottamuk-sessa, joka meillä alussa oli (3:14).
4. Jumalanpelko
Heprealaiskirje ohjaa uskovaa vaeltamaan Herran Jeesuk-sen esimerkin mukaisesti terveessä jumalanpelossa.
Koska me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitollisia ja palvelkaamme Jumalaa hänen mielensä mukai-sesti, kunnioittaen ja peläten, sillä meidän Jumalamme on kuluttava tuli (12:28-29).
Hänen rukouksensa kuultiin Hänen jumalanpelkonsa täh-den (5:7).
Toisaalla Raamattu opettaa, että Jumalan pyhään pelkoon kuuluu pahan vihaaminen (Snl 8:13; JOB 28:28). Tätä pyhityksen ja henkilökohtaisen valvomisen puolta on heprealaiskirjeessä painotettu ehkä voimakkaammin kuin muissa UT:n kirjeissä. Vai mitä ajattelet seuraavista Her-ran omille annetuista vakavista varoituksista joutua syn-nin pettämänä epäuskoiseen tilaan ja lopulta paatu-mukseen ja luopumukseen.
Sen tähden, niin kuin Pyhä Henki sanoo: ”Tänä päivänä, jos te kuulette Hänen äänensä, älkää paaduttako sy-däntänne, niin kuin teitte kapinoidessanne kiusaamisen päivänä autiomaassa (3:7-8).
Varokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole pa-ha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta. Kehottakaa sen sijaan toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan ”tänä päivänä”, ettei kukaan teis-tä synnin pettämänä paatuisi (3:12-13).
Ja keille Hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepoonsa? Eikö tottelemattomille? Näemme siis, että epäuskon tähden he eivät voineet päästä siihen lepoon (3:18-19).
Varokaamme siis, ettei kenenkään teistä havaittaisi jää-neen taipaleelle, sillä lupaus päästä Hänen lepoonsa on yhä voimassa. Pyrkikäämme siis pääsemään siihen le-poon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottele-mattomuuden esimerkkiä. (4:1,11).
Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien viedä it-seänne harhaan (13:1-9).
Kuten heprealaiskirjeen 1. osassa huomasimme, on Gol-gatalla tappion kärsinyt vastustajamme henkivaltoineen tällä hetkellä Jeesuksen jalkojen (eli hallintavallan) alla. Tämä merkitsee sitä, että tahtomattamme kukaan ei voi ryöstää meitä Jeesuksen kädestä (JOH 10:28-30). Yllä olevat sananpaikat puhuvat sen sijaan meidän omista ratkaisuistamme ja valinnoistamme: kapinoinnista, tot-telemattomuudesta, epäuskosta, synnille antautumisesta, sydämen kovettamisesta, vieraiden oppien omaksumises-ta ja Herrasta luopumisesta. Mikä murheellisinta, Jeesuk-sessa valoon päässyt, sanaa oppinut ja Hengestä osal-liseksi tullut uskova voi joutua sellaiseen julkisen paa-tumuksen tilaan, josta parannukseen uudistaminen ei ole enää mahdollista.
Mahdotontahan on uudistaa parannukseen niitä, jotka kerran ovat päässeet valoon, maistaneet taivaallista lahjaa ja tulleet osallisiksi Pyhästä Hengestä, maistaneet Ju-malan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia mut-ta ovat luopuneet. He näet itse uudestaan ristiin-naulitsevat Jumalan Pojan ja häpäisevät häntä jul-kisesti. Maa, ... joka tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita, on kelvoton. Se on lähellä kirousta, ja lopulta se pol-tetaan. (6:4-8)
Pitäkää huoli siitä, ettei … kukaan ole haureellinen tai epäpyhä niin kuin Eesau, joka yhdestä ateriasta myi esikoisuutensa (12:15-16).
Mitä tapahtuu uskosta luopuneelle? Millaisia keinoja Tai-vaallisella Isällä on käytettävissä sellaisen lapsensa koh-dalla, joka synnin pettämänä antaa sydämensä tietoisesti paatua? Onko Jeesuksen seuraamisesta vapaaehtoisesti sivuun jättäytynyt kristitty lopullisesti kadotettu? Näihin kysymyksiin olemme Raamatun avulla yrittäneet etsiä vastauksia sivulla Suuri luopumus.
Heprealaiskirjeen - ja mielestäni koko UT:n - vakavin va-roituksen sana koskee sellaista jumalanpelon katoamista, johon tahallisen synnin harjoittamisen ohella liittyy Pyhän Hengen pilkkaaminen. Heprealaiskirjeen 10. luvussa, jossa asiaa käsitellään, puhutaan selvästi uskovasta, joka vetäytyy pois Herrasta ryhtyen pitämään epäpyhänä lii-ton verta ja pilkkaamaan armon Henkeä:
Jos me tahallamme jatkamme synnin tekemistä pääs-tyämme tuntemaan totuuden, ei ole enää uhria meidän syntiemme tähden vaan kauhea tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka syö vastustajat. (10:26-27)
Kuinka paljon ankaramman rangaistuksen ansaitseekaan mielestänne se, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitet-ty ja pilkkaa armon Henkeä! (10:29; vrt. MATT 12:31-32 ja MARK 3:28-29)
Minun vanhurskaani elää uskosta, mutta jos hän vetäy-tyy pois, ei Minun sieluni mielly häneen. Me emme ole kuitenkaan niitä, jotka vetäytyvät pois ja joutuvat kado-tukseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi. (10:38-39)
5. Rukousuhri
Edellä olemme huomanneet, että Jumala haluaa kasvattaa lapsensa kurinalaiseen pyhityselämään, joka ulottuu ih-missuhteisiin, avioliittoon, palveluun seurakunnassa sekä suhteeseen mammonaan. Vanhurskaan vaelluksen tunto-merkeiksi heprealaiskirje nostaa jumalanpelon, kestäväi-syyden uskossa Kristukseen ja kärsivällisyyden luotta-muksessa Jumalan lupauksiin. Hengellisen elämän kypsy-minen meissä kohti täyttä aikuisuutta on koko-naan Jumalan työtä: vain Hän voi tehdä meidät "kyke-neviksi kaikkeen hyvään toteuttaaksemme Hänen tahton-sa" ja "vaikuttaa meissä sen, mikä on Hänelle mieluista" (13: 21).
Ehkä tämän näkymän edessä koet kanssani vajaamit-taisuutta ja epäonnistumista. Meille itsellemme tavoite on täysin mahdoton! Jumala on nähnyt edeltä kaiken kelvottomuuden meissä: menneisyytemme vaikeat olot, luonteemme kierouden, alttiutemme lihallisuuteen ja voi-mattomuutemme kiusausten edessä. Siitä huolimatta Hän on kutsunut meidät Kristuksessa sovinnon ja pyhityksen tielle. Olemme Hänen käsissään Jeesuksen verellä pestyä savea, jonka Hän on ottanut muovailtavakseen. Sen vuoksi ei katsota saven heikkoon laatuun, vaan Mestarin kykyyn luoda siitä astia itselleen, tiettyä tarkoitusta var-ten erilainen kulho tai kuppi kuin muut. Annetaan joka päivä itsemme ehdoitta Hänen käsiinsä luottaen Raa-matun lupaukseen työn valmistumisesta ajallaan (FIL 1: 6). Ilmaistaan rukouksin Herralle syvä halumme taivut-taa tahto kaikessa sanan alle ja pyydetään Häneltä voi-maa elää sen mukaan (13:18).
Lopuksi kirje muistuttaa lukijoitaan koetellusta työväli-neestä, jonka kanssa seurakunta selviää ahdistavien aiko-jen läpi. Se on rukous - tuo uuden liiton vapaaehtoinen uhripalvelus - jossa Kristuksen kautta sekä kiitos että pyyntö uhrataan Jumalalle:
Uhratkaamme siis Hänen kauttaan alati Jumalalle kii-tosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat Hänen nimeään (13:15).
Lihansa päivinä Kristus voimakkain huudoin ja kyyne-lin uhrasi rukouksia ja anomuksia Jumalalle, joka voi pelastaa hänet kuolemasta (5:7).
Ensimmäisten seurakuntien jäsenet kokivat vainoa Roo-man valtakunnassa 300-luvulle saakka. Heitä vangittiin ja pahoinpideltiin uskonsa tähden Jeesukseen, koska he kieltäytyivät uhraamasta Rooman virallisille jumalille ja keisarin kuvalle. Osalle kristityistä seurakunnan Herra oli varannut marttyyrin osan. Sen vuoksi kirjeen kirjoittaja kannusti uskovia muistamaan kärsiviä ystäviään ja kantamaan runsaasti rukousuhreja Jumalalle heidän puolestaan ja evankeliumin leviämiseksi.
Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa pahoinpideltyjä, onhan teillä itsel-lännekin ruumis (13:3).
Rukoilkaa meidän puolestamme. Olemme varmoja sii-tä, että meillä on hyvä omatunto, koska tahdomme elää kaikin tavoin oikein. Siksi kehotan teitä yhä enem-män rukoilemaan, että minun annettaisiin pian pala-ta luoksenne. Tulkoon teille tiedoksi, että veljemme Ti-moteus on päästetty vapaaksi. (13:18-19,23)
Ympäröivä yhteiskunta ottaa askel kerrallaan etäisyyttä Jumalan sanassaan ilmoittamaan elämän perusjärjes-tykseen. Sen vuoksi joutuu tämän päivän seurakunta monessa asiassa yhä enemmän portin ulkopuolel-le uskonsa ja arvojensa vuoksi. Jo nyt pilkka ja vaino on todellisuutta ainakin 360 miljoonan (eli joka seitsemännen kristityn) kohdalla maailmassa. Heprealaiskirjeen piirtämä näkymä siitä, että Jeesuksen verellä pyhitetty seurakunta kantaa ristin häpeätä leirin ulkopuolelle, on ennakoiva kuva lopun ajasta. Jeesusta seuraten, Hänen pilkkaansa kantaen, me Abrahamin tavoin uskossa odotamme pääsyä kaupunkiin, jonka rakentaja on Jumala.
Ylipappi vie eläinten veren syntien sovitukseksi kaikkein pyhimpään, mutta eläinten ruhot poltetaan leirin ulkopuolella. Siksi myös Jeesus, pyhittääkseen kansan omalla verel-lään, kärsi portin ulkopuolella. Menkäämme siis Hänen luokseen leirin ulkopuolelle Hänen pilkkaansa kan-taen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan tu-levaa me etsimme (13:11-14).
Uskon kautta oli Abraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, joka hänen oli määrä saada pe-rinnöksi. Aabraham näet odotti sitä kaupunkia, jonka suunnittelija ja rakentaja oli Jumala (11:8,10).
Uskovan pyhitystä on käsitelty myös sivulla Jumalan ta-voite.
