D3.4 Lapsen turvallisen kasvun suojamuuri ja sen puute
Suojamuurin rakentaminen kaupungin ympärille oli vanha entisajan taito ja tapa.16) Raamatun kuvakielessä muuri tarkoittaa usein turvaa, suojaa ja voittoa.17) Muurissa olevien vahvojen porttien sulkeminen merkitsi kaupungin asukkaille turvallisuutta sekä fyysisesti että mentaalisesti; se suojasi vihollisilta ja rosvoilta sekä loi levollisen mielen yön ajaksi. Porttien kohdalta muurit tehtiin usein kaksinkertaisiksi ja ne varustettiin tornilla, jossa vartija (tähystäjä) piti silmällä lähimaastoa.18)
Turvallinen vuorovaikutus vanhempien kanssa on vahvin suo-jamuuri lapsen kehitykselle. Alusta alkaen vauva on suuntautunut hoivaavaan aikuiseen, joka puolestaan vaistonvaraisesti pyrkii mukau-tumaan lapsen tarpeisiin. Kun vauva kokee kanssakäymisessä mie-lihyvää, häneen jää hyvä muistijälki. Näiden tyydyttävien mielikuvien johdonmukaisesti toistuessa lapsen minuuden eriytyminen hoivaajastaan käynnistyy suotuisasti noin 4-5 kuukauden iässä. Turvallinen psyykkinen irrottautuminen äidistä (hoivaajasta) 2-3 ikävuoteen mennessä kohti tietoista, yksilöllistä ja omatoimista minää edellyttää kiinteää yhteyttä äitiin (hoivaavaan aikuiseen) ainakin toisen ikävuoden alkuun asti. Sinä aikana äidistä muodostuneen rauhoittavan mielikuvan varassa lapsi selviää, vaikka äiti on tilapäisesti poissa. Varhaiseen yksilöllistymiseen kuuluu myös sen ahdistavan ristiriidan havaitseminen, ettei lapsen mielikuva kaikkivoivasta äidistä ole identtinen itse äidin kanssa. Tur-vallisessa vuorovaikutuksessa lapsi oppii vähitellen käsittämään, että vaikka hän ei saa kaikkea toivomaansa mielihyvää, äiti ja äidin rakkaus ovat silti pysyviä luonteeltaan. Tämän perusluottamuksen suojassa lapsen on hyvä opetella sisäistä hallintaa – mm. tunteiden ja reaktioiden säätelyä yksinolon hetkinä, oman tahdon kokeilemista sekä omatoimisuuteen uskaltautumista esimerkiksi ympäristön tutkimisessa.a)
Alle 2-vuotiaan ympäristö on täynnä uusia virikkeitä, joihin lapsen aistit ja kiinnostus luontaisesti suuntautuvat. Kodin rauha sekä aikuisen tur-vallinen läsnäolo, hoiva ja ohjaus muodostavat riittävän ja parhaimman oppimisympäristön ensimmäisinä ikävuosina. Kasvatusalan työntekijänä ja isänä on tämän sivuston ylläpitäjää jo kauan huolestuttanut yhteis-kunnallinen trendi, joka ajaa yhä nuorempien, usein vielä vauvaikäisten lasten, lähettämistä kodin ulkopuoliseen varhaiskasvatukseen. Jo pelkkä määritelmä "Varhaiskasvatus on lapsen suunnitelmallisen ja ta-voitteellisen kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostama kokonai-suus, jossa painottuu erityisesti pedagogiikka" kertoo, kuinka kauaksi alle kaksivuotiaan tarpeista varhaiskasvatusidea on luisunut. Tällainen ohjelmoidun sopeuttamisen idea, missä "suunnitelmallisuus", "tavoit-teellisuus", "kasvattaminen", "opettaminen" ja "pedagogiset painotukset" asetetaan vauvan yksilöllisen rytmin (temperamentin) ja kiireettömän hoivan edelle ei ole kantanut hedelmää maamme varhaisnuorten hy-vinvoinnin lisääntymisenä. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on vii-saasti kiinnittänyt ongelmaan huomiota mm. lapsen stressin kannalta:
"Lapsen saama hyvä hoiva, hänen tarpeisiinsa vastaaminen ja turvallisuuden tunne muussa kuin stressitilanteessa korreloivat suoraan ja voimakkaasti hänen myöhempään stressiherkkyyteensä. Lapsella stressi, joka syntyy ympäristön vaatimusten ja lapsen tempera-mentin välisestä ristiriidasta, ilmenee usein käytöshäiriöinä. Melu on yksi stressin lähde kaikille lapsille temperamentista riippumatta. Hyvin sensitiivinen lapsi menettää melussa jopa oppimiskykynsä. On myös osoitettu, että ryhmän koko korreloi suoraan lasten käyttämän agg-ression määrään sekä päiväkodissa että koulussa. Kun päiväkotiryhmän kokoa kasvatetaan esimerkiksi 6:sta 10:een, nousee hetkittäisten vuo-rovaikutustapahtumien määrä päivän aikana joistakin sadoista muuta-maan tuhanteen. Tapahtumien määrä ylittää silloin lapsen hallintakyvyn, ja kun taito ei enää riitä, astuu aggressio aina kuvaan. Tällöin ryhmän varhaiskasvatusidea murtuu: se ei opeta sosiaalisia sen enempää kuin mitään muitakaan taitoja vaan on mieluummin stressin lähde. Tutkimus on yksiselitteisesti osoittanut, että aikuisten määrän lisääminen päiväkotiryhmässä ei vähennä suuren ryhmäkoon haittoja - niin vahvasti kun siihen nykyään uskotaankin - vaan voi jopa lisätä haittoja. Lasten levottomuuden ja aggressiivisuuden on osoitettu lisään-tyvän suorassa suhtessa aikuisten määrän kasvattamiseen. Hyvä stressinsietokyky kehittyy lapsuusvuosien aikana ympäristössä, jossa on paljon lämmintä, rauhallista yhdessäoloa; jossa lapsi saa kehittyä rauhassa omaan tahtiinsa; jossa ihmiset ympärillä pysyvät samoina eikä ole kiire mihinkään. Vauvan tai pienen lapsen pitkäkes-toisen stressin tiedetään vaurioittavan kehittyviä aivorakenteita, johtavan oppimisvaikeuksiin ja myöhemmin aikuisiän moniin emotionaalisiin ja terveyshaittoihin. Lapsen stressitön ympäristö ja hänen saamansa hoiva eivät siten vaikuta vain myöhempään stressinsietoon vaan myös op-pimiseen ja kognitiiviseen kehitykseen. Tutkimusten mukaan vanhem-pien ja lasten yhdessä viettämä aika on yhteydessä lasten sanavaraston laajuuteen ja kielellisiin taitoihin ja lapsen muis-tiin. Ympäristön antamilla virikkeillä ei sen sijaan ollut mitään yhteyttä lapsen muistisuorituksiin tai kielellisiin kykyihin. Stressaantunut lapsi ei opi, vaikka opetus kulkisi hienoimpien pedagogisten menetelmien mukaan. b)
Tämän päivän uutisaiheita seuratessa tuntuu joskus siltä, että yhteis-kuntamme huoli esimerkiksi luontoympäristön hyvinvoinnista on suu-rempi kuin tulevan sukupolven selviytymisestä. Missä ovat rohkeat päättäjät, jotka arvostavat turvallista kotia sekä äidin (tai isän) ja lapsen välistä suhdetta ensisijaisena varhaisena kasvuympäristönä lapselle. Lasta kotona hoitavan äidin (tai isän) tulisi saada korvaus ja eläke-kertymä ensiarvoisen tärkeästä työstään, joka antaa ensiaskeleet tasa-painoisen nuoren kasvamiselle yhteiskunnan rakentajaksi. Lain avulla tulisi turvata kotiäidin (koti-isän) paluu entiseen työpaikkaan siten, että työn vaativuudessa lapsenhoitoaikana tapahtunut muutos huomioidaan uudelleen perehdyttämisellä.
Alussa kuvatun varhaisen kiintymyssuhteen ohella lapsi tarvitsee hyvinvointinsa turvamuuriksi myös ehyen peilisuhteen. Peilisuhde tarkoittaa sitä, että ympäristön palaute muokkaa lapsen käsi-tystä itsestään ja osaamisestaan. Lapsi tulkitsee ympäristön palaut-teen myönteiseksi tai kielteiseksi ja alkaa suhtautua itseensä samalla tavoin kuin hän on tulkinnut ympäristön suhtautuvan. Peilisuhteen vaikutus lapsen itseluottamukseen on erittäin suuri nuoruusvuosiin saak-ka.c) Niinpä lapsen ja nuoren arvostaminen omana ainutlaatuisena itsenään, hänen edistymisensä ja osaamisensa myönteinen huomioi-minen, tekemistensä kiittäminen sekä tunteittensa ja mielipiteittensä todesta ottaminen muodostavat merkittävän suojan itsetunnon vah-vistumiselle. Seuraavaan taulukkoon on vielä yhteenvetona koottu edellisillä sivuilla hahmotetut kehykset turvalliselle kasvamiselle. Niistä rakentuvat kestävän suojamuurin osat vahvoine portteineen turvaamaan lapsen tasapainoisen minäkuvan kehittymistä.
Langenneeseen maailmaan sijoittuva kasvuympäristömme ei todelli-suudessa ole edellä kuvatulla tavalla optimaalinen, vaan sen suojamuurit portteineen ovat enemmän tai vähemmän rikkinäiset. Vanhempamme eivät välttämättä ole osanneet, jaksaneet tai ehtineet eläytyä kylliksi tarpeisiimme, tunteisiimme ja temperamenttiimme. Osaksemme tullut hoiva, arvostus, tunteittemme huomioiminen ja ohjaus elämää varten ei ole ollut riittävää. Sen seurauksena käsitys itsestämme ja luottamus itseemme on voinut kolhiintua. Ehkä emme ole täyttäneet vanhem-piemme ilmaisemia odotuksia ja olemme sen vuoksi tulleet kielteisen palautteen syyllistämäksi. Olemme liian varhain saattaneet joutua kodin olosuhteiden herättämän velvollisuudentunteen taakoittamaksi, kun vas-tuu arjesta esimerkiksi vanhemman kuoleman, sairauden tai jonkin riippuvuuden takia on katkaissut turvallisen ja huolettoman lapsuu-temme. Hylkäämisen kokemusten, mitätöivän kohtelun, riittämättömyy-den tai häpeän tunteiden kuormittamina elämme nyt oman vääristyneen minäkuvan ehdoilla puuttuvaa itsetuntoa parhaamme mukaan paikaten.
Haavat varhaisessa kiintymyssuhteessa ja säröt peilisuhteessa ovat saattaneet kehittää meissä vääristyneen kuvan sekä itsestämme että Jumalasta ja suhteestamme Kristuksen ruu-miiseen, seurakuntaan.
Vaikka haluamme antaa anteeksi menneiden sukupolvien laiminlyönnit ja taitamattomuudet, kannamme silti sukuhistoriamme taakkaa sisäisessä olemuksessamme koko elämämme ajan. Uusi Israelin sukupolvi sanoitti kerran vastaavan kokemuksensa näin:
Isämme tekivät syntiä, eikä heitä ei enää ole, mutta me kannamme heidän syntivelkaansa (VALIT 5:7).
Se miten meistä huolehtineet aikuiset ovat kohdelleet meitä, on piirtänyt mieleemme kuvan itsestämme. Lapsuuden perusturvallisuudessa, lapsen temperamentin huomioimisessa tai arvostuksen ja emotionaalisten tar-peiden tyydyttämisessä esiintyvien puutteiden takia ihmismieleen syn-tynyttä Raamatulle vierasta tulkintaa omasta arvosta ja osaa-misesta, omista mahdollisuuksista ja tulevaisuudesta Jumalan yhteydessä kutsumme tässä uskomusvakaksi d). Nimitys ”vakka” on lähtöisin Jeesuksen suusta, kun Hän puhui valonsa säteilemistä ehkäisevästä tekijästä opetuslapsissa.19) Virheellinen käsitys itsestä ja Jumalasta saattaa voimakkaastikin ohjata uskovan käyttäytymistä, te-koja ja tunteiden säätelyä. Se saattaa muodostaa hänen mieleensä tukahduttavan peitteen, jonka alla ja alta Kristuksen kirkkaus ei pääse loistamaan aidosti ja Jumalan tarkoittamalla voimakkuudella. Kun tämä varjostava uskomusvakka siirtyy syrjään Hengen parantavan työn he-delmänä, asettuu Jeesuksen hänessä sytyttämä lamppukin usein oikealle paikalleen lampunjalkaan.
Valheellinen uskomus itsestä ja Jumalasta on asia, joka palvelee Paho-laisen tarkoitusperiä. Lohduttomuuden, toivottomuuden ja näköalatto-muuden kylväjänä hän on sitä tyytyväisempi, mitä voimakkaammin tuollainen kahlitseva käsitys sitoo uskovan mieltä ja elämää. Mennei-syydestä riippuen epätotuus itsestä ja asemasta Kristuksessa voi saada useita eri muotoja. Seuraavassa luetteloimme niistä esimerkinomaisesti muutamia kuvaillen samalla niihin liittyviä tunteita sitovia vaikutuksia.
1. Jumala on etäinen ja ankara Isä lapsilleen. Läheisyyden puu-tetta poteva, vaativa, helposti rankaiseva ja vikoileva kasvuympäristö on luonut Jumalasta pelottavan, poissa olevan jopa ahdistavan mieliku-van. Anteeksiantamus ja armo täytyy ansaita päivittäisillä suorituksilla ja uskonnollisilla ponnisteluilla. Kelpaamattomuuden ja syyllisyyden tun-teiden vuoksi itsensä hyväksyminen sellaisenaan on vaikeata. Lainalai-suudesta on saattanut seurata vaativuus ja arvostelevuus myös toisia kohtaan. Kristuksen täytetyn työn varassa lepääminen tuntuu saavut-tamattomalta olotilalta.
2. Tarvitsen ihmisten hyväksyntää. Vanhempiensa huomion ja arvostuksen hankkimaan joutunut saattaa ajatella, että vain kaikkia miellyttämällä voi saavuttaa kelpoisuuden seurakunnankin keskellä. Hän toimii toisten toiveiden ja odotusten mukaan pysähtymättä kysymään Jumalan yksilöllistä suunnitelmaa ja palvelutehtävää omalle kohdalle. Näin hän takertuu ja kiinnittyy ihmisiin ollen riippuvainen heidän hy-väksyvästä palautteestaan. Ajan mittaan vaarana on pettymys, uupu-mus ja loppuun palaminen.
3. Vetäytyminen kokonaan pois on turvallisinta. Mitätöinti ja runsas kielteinen palaute lapsuudessa tai nuoruudessa on rapauttanut itseluottamusta. Epäonnistumisen ja osaamattomuuden pelossa uskova tuntee olevansa turvassa etäämmällä seurakunnasta. Sitoutuminen yhteyteen on vaikeata, sillä hän ajattelee: En odota mitään itseltäni, en toisilta ihmisiltä enkä Jumalalta, jotta en pettyisi enkä tulisi hylätyksi. Kielteinen leima ja vähättely niiltä, joilta eniten kaipasi rohkaisevaa ja hyväksyvää läheisyyttä, on polttanut luottamuksen sillan ihmisiin.
4. Riippuvuus tuo helpotusta. Kykenemättömyys käsitellä ahdistavia tunteita on johtanut niistä pakenemiseen. Lapsuuden ja nuoruuden kodista puuttui turvallinen syli ja sellainen tukea antava ilmapiiri (per-heen sisäinen koheesio), jossa pahasta olosta olisi voinut jutella. Koska kuorman kantaminen yksinkään ei onnistu, on ratkaisuksi tullut hukuttaa se johonkin tilapäistä mielihyvää tuottavaan kohteeseen. Tämän vieraan siteen katkaisemiseen ei ole löytynyt voimaa.
5. Omat tunteet kuuluu tukahduttaa. Kasvuympäristöä leimannut tunneköyhyys ja läheisyyden puute tai joutuminen aikuiselle kuuluvien vastuiden kantamiseen liian varhain on pakottanut kätkemään omat tunteet ja tarpeet. Uskovanakin on yhä vaikea puhua omista tunte-muksista, ajatuksista ja toiveista perheen tai seurakunnan keskellä. Näin on, vaikka joskus todella voimakkaat huolestumisen, kiukun ja vihas-tumisen aallot nousevat mielen pintaan. Tällaisessa tilanteessa tunteiden sääteleminen tuntuu ylivoimaiselta.
6. Kukaan ei rakasta minua. Kasvua suojaavan turvamuurin ja vahvojen porttien laaja-alainen poissaolo elämän varhaisina vuosina ei ole voinut olla synnyttämättä epäilystä: Olenkohan välittämisen arvoi-nen? Lieneekö elämälläni mitään merkitystä kenellekään? Olenko Ju-malallekaan tärkeä? Onkohan näin rikkinäiseksi itsensä kokevan ja mieli mustelmille lyödyn mahdollista löytää suojamuuri, jonka turvassa voi tuntea ja uskoa itsensä rakastetuksi. Voinko sisäisistä arvistani huolimatta tulla Isän sylihoidon parantamaksi?
7. Vastukset ovat liian voimakkaita. Kasvaminen vailla turvallista suojamuuria on naulannut mieleen uskomusvakan, jonka alla elämän arki näyttäytyy joskus liian haastavalta. Mieleen nousee pelko jaksa-misen ja selviämisen suhteen, ja pienetkin vastukset tuntuvat ylivoi-maisilta. Kielteiset muistot menneisyydestä ja hauras minäkuva luovat varjon, joka horjuttaa uskoa omiin kykyihin pärjätä tulevaisuudessa. Luottamus Jumalan mahdollisuuksiinkin on vielä heikko. Voiko Jumala vahvistaa tahtoni ja sisäisen ihmiseni voimavaroja niin, että suoriudun elämän haasteista Hänen kanssaan? Voinko todella eheytyä Hengen vaikuttaman mielen uudistumisen kautta? Voinko löytää aitoja ystäviä jakamaan sisäisiä kuormiani ja auttamaan uskomusvakkani pois siirtä-misessä? Tarjoaako pelastus Jeesuksessa mahdollisuuden kadottamani turvamuurin rakentamiselle uudestaan?
Jumalan sana on ihmeellinen siinä, että sen historiallisiin kuvauksiinkin kätkeytyy rohkaiseva ja lääkitsevä sielunhoidollinen elementti. Historia kertoo, kuinka vuonna 586 eKr. Jerusalemin kaupunki koki ankaran hävityksen: Herran temppeli tuhottiin, kaupungin suojamuurit revittiin maahan, portit ja talot poltettiin kaldealaiskuningas Nebukadnessarin käskystä.20) Kaupungin asukkaiden kohtalona oli tulla siirretyksi väkisin Baabelin vankeuteen. Kun juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa itkivät osaansa ja kaipasivat kotikaupunkiaan 21), he tuskin välttyivät näiltä synkimmiltäkään ajatuksilta: "Olemme ikuisiksi ajoiksi hylättyjä, jopa Jumalan unohtamia, ja tulevaisuutemme on tuhoutunut!"
Heidän kielteiset tuntemukset olivat toki aitoja ja oikeassa suhteessa hylkäämisen ja turvattomuuden kokemuksiin – ja kuitenkin, niiden pohjalta tehty johtopäätös oli virheellinen: Jumala ei ollut hy-lännyt kansaansa! Juutalaisten osa ei ollut peruuttamattomasti loh-duton. Se käy ilmi seuraavista Jumalan ajatuksista valittujansa kohtaan:
Siion sanoo: ”Herra on minut hylännyt, Herra on mi-nut unohtanut”. Unohtaako nainen rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Katso, kämme-niini olen sinut piirtänyt; sinun muurisi ovat aina Minun edessäni. Sinun repijäsi ja raastajasi lähtevät luotasi pois. … Silloin sinä tiedät, että Minä olen Herra ja että ne, jotka Minua odottavat, eivät joudu hä-peään (JES 49:14-17,23). Sittenkään, vaikka he ovat vihollistensa maassa, en Minä heitä hylkää enkä vie-roksu (3 MOOS 26:44; PR 38).
”Sillä Minä vihaan hylkäämistä”, sanoo Herra, Israelin Jumala. … Olkaa valppaita hengessänne älkääkä olko us-kottomia (MAL 2:16).
Huolimatta pahoista peloistaan ja siitä, että kokivat asemansa kansoista kurjimmaksi, pääsivät israelilaiset vuosikymmenien kuluttua ihmeellisesti palaamaan takaisin kotimaahansa. Jumala antoi heille toisen mahdolli-suuden: Nehemian johdolla he saivat tilaisuuden ryhtyä rakentamaan Jerusalemin suojamuureja portteineen uudestaan.22)
Rakas lukijani, tämä historiallinen esikuva on talletettu Raamatun lehdille juuri meitä varten! Samanlainen toivo Jumalan yhteydessä on myös meillä, joiden tunteet ja käsityksen itsestä elämän pakkosiirtolaisuus on lyönyt maahan. Meidän ”muurimme on aina Hänen edessään”; se on piirretty Hänen kämmeniinsä. Jeesus lahjoitti meille tulevaisuuden ja toivon. Niinpä yhteenvetona yllä olevasta tekstistä voimme täydessä uskonluottamuksessa lausua seuraavaa:
Vaikka vauriot kasvumme suojamuurissa ovat jättäneet sisim-päämme uskomusvakan (käsityksen) omasta arvottomuudes-ta, pysyvästä sosiaalisesta vieraudesta, riittämättömyydestä ja mielen haavojen parantumattomuudesta, on Jumalan nä-kemys ja suunnitelma meistä ja tulevaisuudestamme toisen-lainen!
Sinä kyllä muistat, että sieluni on painunut maahan. Tämän minä painan sydämeeni, sen tähden minä toivon. Herran armoa on, ettemme ole täysin tuhoutuneet, sil-lä Hänen laupeutensa ei ole loppunut: Se on joka aamu uusi, ja suuri on Hänen uskollisuutensa. Minun sieluni sanoo: ”Herra on minun osani, sen tähden minä panen toivoni Häneen (VALIT 3:20-24).
Herra rakentaa Jerusalemin jälleen, Hän kokoaa Is-raelin hajotetun kansan. Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut, Hän sitoo heidän haavansa. Hän on nöyrien tuki ja turva (PS 147:2-3,6; PR 92).
Minä pystytän jälleen Daavidin sortuneen majan ... muuraan umpeen sen halkeamat, nostan entisel-leen sen luhistumat ja rakennan sen sellaiseksi kuin se oli muinaisina päivinä (AAM 9:11).
Seuraavalla sivulla tutkimme lähemmin mielen suojamuurin rakentumista Kristuksessa. Erityisesti meitä kiinnostaa, kuinka seurakuntayhteisö voi siinä palvella Jumalan työvälineenä.
